07 October 2012

Huojuvassa talossa pelataan kovilla

Maria Jotuni. Huojuva talo.
Kymmenes painos 1991. Ensimmäinen painos ilmestyi 1963. Jotuni kirjoitti Huojuvan talon jo 1930-luvun alussa.


Onko elämä (vain) peliä?

Menen ensi viikon lauantaina (13.10.2012) Oulun Kaupunginteatterin esitykseen Huojuva talo. Tässä syy, miksi tilasin samannimisen Jotunin teoksen kirjastosta luettavakseni. Luin romaanin sen ansioittensa vuoksi; olisin siis lukenut tarinan, vaikka teatteriesitykseen menemiseni estyisi. Toivon, että esteitä ei puskista ilmesty. Koska alkuperäinen Huojuva talo ei ole näytelmäksi kirjoitettu, odotan Oulun Kaupunginteatterin dramatisointia aivan erityisellä mielenkiinnolla.

Lukemisen jälkeen olen selaillut teosta. Olen itseäni kuulostellut, mitä mahdollisesti on päässäni käynnistynyt tai käynnistymässä. Olen miettinyt, mitä sanoa tarinasta. Olen päätynyt kysymään itseltäni, voinko hyväksyä ja kestää elämän pelinä. Koska Jotuni kirjoitti kirjansa jo 1930-luvun alussa, lienee luonnollista, että olen miettinyt syitä, miksi teos kelpasi kustantajalle vasta 60-luvun alussa. Virallisia selityksiä varmaankin on olemassa, tästä huolimatta en ole halunnut vielä "googlettaa". Luotan, että olen hoksannut jotakin, jos sillä nyt jotakin väliä on.

Olen miettinyt nykykirjailijoita ja heitä, jotka ovat poistuneet kirjailijapiireistä jo viime vuosisadalla, kenties sata vuotta sitten. Toivon, että mahdollisimman moni nykyisistä kirjoittajistamme onnistuu kirjojensa kanssa yhtä hyvin kuin vanhan vanhat sukupolvet eli kirjailijaklassikot, joita luen.

Huojuvan talon jälkeen kiitän Maria Jotunia ja hänen kirjoittajan päätään, sydäntään, kynäänsä; rohkeutta, vaivannäköä ja vaikuttamisen halua. Nykypäivän lukijana on lohdullista ymmärtää ja vakuuttua, että yksi parhaista, Jotuni, todellakin kirjoittiaa asioista, jotka puhuttelevat yhä vain. Huojuvassa talossa elinikäisiä ja yhä vain ajankohtaisia  teemoja ovat esimerkiksi ihmissuhteen rehellisyys, avoimmuus, vapaus ja rajat.

Huojuva talo kertoo lapsuuden ja avioliittojen näkökulmasta tarinan kahdesta siskosta, Lea ja Toini Hornista. Maria Jotunin ratkaisu tarinan alussa; se että hän viipyy sisarusten lapsuusvuosissa, on mielestäni tietoinen kannanotto. On ollut Jotunin valinta se, että hän osoittaa todeksi, kuinka merkittäviä tulevan elämän kannalta ovat lapsuuden ensimmäiset vuodet. Ilmapiiri, jossa lapset kasvavat, merkitsee. En tarpeeksi hyvin osaa sanoa, kuinka kiitollinen olen tästä Jotunin tekemästä valinnasta, joka on koko tarinan kivijalka.

"Hänestä oli tuntunut, että ainoa päämäärä ihmisellä oli ensiksi itsensä elättäminen. Elämisestähän he olivat kotona aina taistelleet. Mutta Riitta-Stiinaa katsellessa hän ymmärsi, että suvun jatkuminen olikin tärkeämpää. (...) Eikös tärkeintä ollut jatkaa sukua, eihän tämä sukupolvi mikään päämäärä ollut."

Mielestäni on mahdotonta ymmärtää Lean ja Toinin elämää, jos ei tiedä mitään tyttöjen isovanhempien ja vanhempien elämästä. Eri asia on, miten lukijana suhtaudun ymmärtämiseen: voin ymmärtää hyväksymättä ja hyväksyä asioita ymmärtämättä. Ymmärtäminen on kuitenkin edellytys itseksi kasvamiselle tai itsensä löytämiselle. Tästä syystä ymmärrys ratkaisee syyt, miksi luen - vaikka lukeminen aina ei edes kannattaisi hyödyn tai hyvän mielen näkökulmasta.

Epäilen, luulen ja etukäteen uskonkin, että moderni 2012-vuoden teatterisovitus ei tarvitse esitykseensä Jotunin kivijalkaa, eli Lean ja Toinin lapsuuden kokemuksia. Lapsuuden merkitys "vanhana hapatuksena" halutaan sivuuttaa, näin epäilen. Kaikki se, mitä teatteri alkuperäistarinasta sivuuttaa, on tietoista valintaa eikä haittaa ainakaan minua; teatteri on teatteria, kirja on kirja. Molemmat kertovat tarinoita, kuitenkin niin, että uskon teatterin tarvitsevan ja käyttävän pelejä ja pelaamista työvälineinä - onhan dramatisointi edellytys sille, että kirjasta saadaan teatteriesitys.

On totta, että Huojuvassa talossa pelataan kovilla (panoksilla). Tämä varmaankin näkyy näytelmässä. Ja dramaturgin lienee ollut pakko ottaa kantaa kysymykseen, onko elämä (vain) peliä.

Vuonna 1991 julkaistun Huojuva talo -kirjan takakanteen on painettu seuraava teksti:

"Huojuva talo, romaani Lean ja Eeron avioliitosta, on armoton tutkielma kahden toisiinsa sopeutumattoman ihmisen yhteisestä elämästä. Se on kuvaus sivistyneistöliiton tragediasta, avioliittohelvetistä, jossa moitteettomaksi viritetyn ulkosivun alla vyöryy kärsimyksen julma tarkoituksettomuus, kehittyy ja täyttyy inhimillinen pahuus: petos, raakuus, itsekkyys, alistamisen monet muodot, väkivalta, ihmisten tuhoutuminen."

Totta on. Huojuva talo on armoton kuvaus inhimillisestä pahuudesta. Totta on kuitenkin myös se, että Huojuva talo on paljon enemmän kuin kuvaus pahuudesta; ehdottomasti enemmän kuin romaani sivistyneistön avioliittohelvetistä. Eikä tämänkään lukukokemuksen jälkeen näkemykseni elämästä ole muuttunut. Ne pelaavat, jotka pelaavat, jotkut jopa kovilla panoksilla. Lean mies Eero pelasi. Siitä huolimatta Huojuva talo tarinana on enemmän.

No comments:

Post a Comment