Hiidensalo, Venla. Karhunpesä 2014. Ihmisten välillä on raja.

Postaukseni julkaistu ensimmäisen kerran 13.1.2018, päivitetty 14.1.2024.

Venla Hiidensalo. Karhunpesä. 

Isän ja mummun muistolle

Kustannusosakeyhtiö Otava. 2014. Otavan kirjapaino. 2014. Päällys: Timo Mänttäri.

Sota on tragedia, joka tapahtuu yksilöille. (Svalenka Drakulic)

Syvä iskumme on, viha voittamaton,

meill´armoa ei, kotimaata. Koko onnemme kalpamme kärjessä on, ei rintamme heltyä saata.

Sotahuutomme hurmaten maalle soi, mi katkovi kahleitasi.

Ei ennen uhmamme uupua voi, kuin vapaa on Suomen kansa.

Ei ennen uhmamme uupua voi, kuin vapaa on Suomen kansa. Jääkärimarssi. Sanat: Heikki Nurmio. Sävel: Jean Sibelius.

Kiitokset kirjoitustyön tukemisesta:

Alfred Kordelinin rahasto. Otavan Kirjasäätiö. Kirjastoapurahalautakunta. Valtion kirjallisuustoimikunta. Kiitokset myös Apocalypticalle, jonka musiikki toimi tämän romaanin ääniraitana kirjoitustyön aikana. Erityiskiitokset Timolle.

________________________________________________________________________________

Lukijana, kirjan kokijana, kiitän Karhunpesä-teoksesta vain Venla Hiidensaloa: 
Kiitos unohtumattoman hyvästä tarinasta! 

Kirjailijan Karhunpesä

Hiidensalo on kirjoittanut lukijoiltaan osaamista vaativan Karhunpesä-teoksen. 

Kirjailija on siis paitsi käyttänyt kirjailijan vapauttaan myös vaatinut itseltään todella paljon, jotta on onnistunut valjastamaan kaikki syntymälahjansa tarinan hyväksi. 

Näen Hiidensalon tavassa kirjoittaa sellaista hurjaa harkintaa, joka mielestäni on yksi huippulahjakkaan kirjoittajan tuntomerkki.

Karhunpesä olisi (jopa!) minulta jäänyt lukematta, jos en olisi... jos ei olisi... Kolmessa vuodessa kuitenkin kasvoin sen verran, että pystyin ja kykenin mekaanisen lukemisen sijasta kokemaan Karhunpesän.

Kasvaakseni ikään kuin karhunpyytäjäksi hankin uutta tietoa vuoden 1918 sodasta ja tähän sotaan liittyvistä sukuni ihmisistä. Lopullisia tarkoitusperiä tajuamatta hankin uutta tietoa matkustamalla Virossa, Viipurissa, Pietarissa - kasvaakseni karhunpyytäjäksi. Järjestin vanhojen valokuvien näyttelyn, haastattelin vanhoja ihmisiä.  Tiedostamaton "tutkimustyö" vei aikansa. Tulin keränneeksi mieleeni lokerokaupalla kokemuksia, joiden tukemina vihdoinkin löysin itsestäni Karhunpesän. 

Löytö merkitsi sitä, että lukijana minulla on kanttia arvioida Hiidensalon Karhunpesä loistavaksi teokseksi.

Silti.

Olihan minulla kestämistä...esimerkiksi siinä, että Hiidensalo on valinnut teoksensa "punaiseksi langaksi" Sibeliuksen Jääkärimarssin; marssin, jota soitettuna rakastan ja joka herättää minussa vain turvallisuuden tunteen.

Niinpä tiesin Karhunpesää lukiessani odottaa sitä tarinan huippukohtaa, joka viittaisi Jääkärimarssin sanojen sisältämään viestiin. 

Loppujen lopuksi ymmärrän.

Ymmärrän kirjailijan säkeeseen liittyvän valinnan. Ymmärtäminen ei ole hyväksymistä, mutta uuden oppimisen siemenen se sisältää. 

Ote Karhunpesästä (s. 470 - 471). Isänmaan etu tai vapaus?

-Ilmari kaivoi nenäliinan taskustaan ja ojensi sen minulle.

- Jumalauta, se on niin väärin, sanoin ja niistin nenääni.

-Mikä?

-Ajattele nyt Almaakin. Se ei koskaan puhunut kadonneesta isästään ja kuolleesta veljestään.  Tai isää, joka kiersi sitä saatanan saunaa loppuelämänsä ja syytti itseään siitä, että se ei ollut osannut pelastaa omaa isäänsä. Senjaa, joka vaikeni sisällissodassa kadonneesta siskostaan. Äitiä, joka ei koskaan puhunut Senjasta.

- Ne vaikenivat siksi, että sodan jälkeen oli pakko, Ilmari sanoi.

- Niin. Ne nielivät sanojen mukana vihansa, ja se siirtyi syyllisyytenä seuraavaan sukupolveen. Se on väärin! Väärin! Mitä joku isänmaan etu tai vapaus ovat sen kaiken kärsimyksen rinnalla? Ei mitään! Jumalauta! huusin järven aaltoihin.

- Mä tiedän millaista on joutua väkivallan uhriksi. Se rikkoo jotain lopullisesti. On mahdotonta enää luottaa siihen, että ihmisten välillä on raja, jota siihen asti on pitänyt itsestäänselvyytenä.

Ilmari puristi minut itseään vasten. - Sä olet selvittänyt niiden kohtalon niin pitkälle kuin olet voinut. Sun ei tarvitse kantaa niiden taakkaa. Se on niiden perintö sulle. Sä voit olla vapaa. Myös kaikesta siitä, mitä sulle tehtiin."

Hiidensalon teoksen yksi monista arvokkaista ajatuksista tai vastauksista on tässä: 

"Ihmisten välillä on raja."

Se on koko teoksen liikuttavin sanoma kaikessa ristiriitaisuudessaan. Taas olen oppinut jotakin uutta...

Lukukokemusta on kaikki se, mitä mielentasolla käynnistyy

Viimeisten opettajavuosieni tärkeimpiä haasteitani oli, kuinka auttaa koulua käyviä kirjojen ystäviä ilmaisemaan omia lukukokemuksiaan. Nuorten lukijoitten oli aika helppo kertoa kirjan juonesta, tapahtumista, hahmoista, päähenkilöstä - mutta myös tunteista ja muistoista, joita he itsessään tunnistivat, kun miettivät lukemaansa kirjaa. Silti lukukokemus käsitteenä, näin uskallan sanoa, jäi heille ns. "hyväksi kysymykseksi". En osannut antaa oppilailleni sitä valmista vastausta, mitä he mahdollisesti olisivat halunneet. Vastaukseni ei kelvannut, koska se ei mitenkään kohdannut heitä... 

Omaa lukukokemustani on ihan kaikki se, mitä kirjan lukeminen mielessäni käynnistää. Paras kirja on se, josta syntynyt "mielenliikahdus" saa minut liikkeelle, kirjahyllylle, tiedon lähteille, tutkimusretkelle, haastattelumatkalle, ulos, ylös, kävelylle, lumitöihin, kompostikasalle - riippuu kirjasta! Tärkeintä on syntynyt liike.

Kaltaiselleni "kaikki on kaunista minulle" -tyypille Hiidensalon Karhunpesä-teos vastasi sekä silmään, hermoon, mieleen että sydämeen. Silmiä käytin ostaessani Karhunpesä -kirjan, sillä valinnan tein otsikon perusteella. 

Nimittäin. Kolme vuotta sitten tutkin ja tutustuin Juha Pentikäisen opastamana "Karhun tilaan Suomessa ja suomalaisten mielissä ennen ja nyt". (Pentikäinen, Juha. 2005. Karhun kannoilla. Metsänpitäjä ja Mies. Yliopistopaino, Helsinki.)

Kolme vuotta sitten (2015) olin ollut Juha Pentikäisen (ja Finnskogen-suomalaissukujen menneisyydestä kiinnostuneiden harrastajien) mukana retkellä metsäsuomalaisten mailla Ruotsin Värmlannissa ja Norjassa. Olin saanut kipinän mytologiasta. Olin innostunut. Silloin Venla Hiidensalon Karhunpesä -teos sattui silmääni (kirjakaupassa). En välittänyt "vuotavasta" silmästäni. Olin aivan varma mielenkiintoisesta valinnastani. Perustelin itselleni: "Onko parempaa vihjettä hyvälle suomalaistarinalle kuin ovat metsään liittyvät sanat hiisi, salo, karhu ja pesä!

Ostin teoksen, menin kotiin ja rupesin lukemaan. Kesken jäi...kolmeksi vuodeksi. 

Nykyään jo tunnustan itselleni, että uuden oppiminen kiinnostaa elämässä eniten. Tarvitsemani oppi ei löydy kirjojen sivuilta, vaan se syntyy lukukokemusteni myötä.

Lukijana olen oppinut hyväksymään myös sen, että lukemisen aikana pidän huolta vain itsestäni ja siitä, mitä minulle tapahtuu. Vaadin "mystisen" lukurauhan, hiljaisuuden ympärilleni. Vain lukurauha turvaa sen, että hyvään tarinaan kätkeytyvät solmut, salaisuudet ja "opetukset" avautuvat. 

Lukukokemukseni on sitä voimakkaampi ja sytyttävämpi, mitä enemmän (itselleni) tarpeellista ajatusta tunnistan tarinan seasta. 

Ylipäätäni uskon siihen, että ihmiset lukevat niitä kirjoja, mitä he uskovat tarvitsevansa. Ne jotka eivät kirjoja lue, eivät niitä koe tarvitsevansa. Joo, joo, on tämä itsestäänselvyys, mutta surullisen surkuhupaisaa on, jos tietävä ja osaava ihminen ei kirjaa tarvitse. Ihminen joka ei kirjaa tarvitse, ei pääse oman, uutta luovan lukukokemuksen kannoille.